Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	CV
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat	Sivukartta

Hugo Viktor Österman 1882−1975 SA-kuva

Robert Brantberg Sotakenraalit 21 suomalaisen sotakenraalin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite Revontuli 1998

Kenraaliluutnantti Hugo Österman

Talvisodan armeijankomentaja

Talvisotaa on käyty kaksi ja puoli kuukautta. Helmikuun 14. päivänä vuonna 1940 Mannerheim-linja on murtumassa.

Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim ja toisen armeijakunnan komentaja, kenraalimajuri Harald Öhquist pohtivat armeijakunnan esikunnassa jopa yksittäisten pataljoonien sijoitusta ja käyttöä Summan rintamalla.

”Kuuntelin vierellä kuin tarpeeton henkilö ainakin”, Kannaksen armeijan komentaja ja Öhquistin esimies, kenraaliluutnantti Hugo Österman kertoi. ”Tilanne kehittyi kriisiksi. Minun oli pakko tehdä tilaa joustavammalle yhteistoiminnalle.”

”Olin jo kaksi kertaa tuloksetta asettanut paikkani käytettäväksi. Ei enää ollut jäljellä muuta ratkaisua kuin eron anominen terveydellisiin syihin vedoten.”

Lahjakkaan ja loukatun rintamakomentajan ura päättyi sekaviin tunnelmiin.

”Jos minun sotilaani alkaisivat ajatella, yksikään heistä ei jäisi ruotuun”, sanoi jo 1700-luvulla Preussin kuningas Fredrik II Suuri, sotapäällikkö hänkin.

Helmikuun 13. päivänä vuonna 1940 Karjalan kannaksella on tulipalopakkanen. Suomalaisten joukkojen huolto ei pelaa Länsi-Kannaksen Summassa. Joukoilla ei ole majoitusta.

Päivästä tulee verinen. Suomalaisten vastahyökkäys Summajärven pohjoispuolella alkaa varhain aamulla, mutta pysähtyy venäläisten tykistön ja panssarivaunujen armottomaan tuleen. Hyökkäys on keskeytettävä.

Vihollisen hyökkäys jatkuu raivokkaana. Väsyneet puolustajat torjuvat lähitaisteluissa venäläiset kerran toisensa jälkeen. Tappiot ovat raskaat molemmin puolin. Suomalaisilla ei ole panssaritorjunta-aseita ja puolelta päivin noin viisikymmentä venäläistä vaunua murtautuu linjojen läpi.

Hyökkääjälle avautuu esteetön etenemisura pitkin laakeaa ja harvaa metsikköä kasvavaa kangasta. Viimeinen suomalaispataljoona lähetetään illan pimetessä vastaiskuun, mutta tulokset jäävät laihoiksi.

”Paljain käsin ei voitu panssareille mitään”, Österman kertoi.

Punainen panssarikiila tunkeutuu viiden kilometrin syvyyteen. Jalkaväkirykmentti 14:n komentaja, jääkärieversti Väinö Polttila, kirjailija Brita Polttilan isä, haavoittuu ja menehtyy myöhemmin vammoihinsa. Saman rykmentin erään pataljoonan komentaja vaihtuu neljä kertaa. Joidenkin pataljoonien vahvuus on enää parisataa miestä.

”Entiseen tapaan ei enää voitu taistelua jatkaa”, Österman kertoi. ”Oli tullut aika tehdä päätös ja se oli tehtävä nopeasti.”

Varhain seuraavana aamuna ylipäällikkö Gustaf Mannerheim ja päämajoitusmestari Aksel Airo ilmaantuvat toisen armeijankunnan esikuntaan. Paikalle komennetaan myös Österman ja hänen esikuntapäällikkönsä, eversti Kustaa Tapola. Todetaan tilanne, Mannerheim-linjan asemia ei voida pitää. On vetäydyttävä, mutta kuinka paljon? Enemmistö paikalla olevista komentajista kannattaa vetäytymistä niin sanottuun väliasemaan.

”Esitin päävoimien vetämistä taaemmaksi Viipurin tasalle”, Österman kertoi. ”Varsin heikko väliasema oli liian lähellä Mannerheim-linjaa. Venäläiset voisivat jatkaa hyökkäystään sitä vastaan entisessä ryhmityksessään.”

Jos venäläiset murskaisivat toisen armeijakunnan, heillä olisi vapaa tie Suomeen. ”Tämän vuoksi olisi edullisempaa irrottaa päävoimat vihollisen iskujen ulottuvilta ja vetää ne taaempaan asemaan.”

Österman ei saa tahtoaan läpi ja jättää eronpyyntönsä. Illan suussa Mannerheim lähtee takaisin päämajaan. Vasta seuraavana päivänä kello 15.50 ylipäällikkö ilmoittaa päätöksensä. Östermanin armeijakunta saa luopua Mannerheim-linjasta ja vetäytyä, mutta vain väliasemaan.

”Päätöksen viivyttämistä kokonaisella vuorokaudella on vaikea selittää”, Österman kertoi. ”Päämajassa ei käsitetty uhkaavan vaaran suuruutta.”

Hugo Viktor Österman syntyi Helsingissä maanantaina syyskuun 5. päivänä vuonna 1892. Hänen vanhempansa olivat poliisivirkailija Viktor Valfrid Österman ja Elin Karolina Heikintytär. Hugo kirjoitti ylioppilaaksi Norsenista, Helsingin ruotsinkielisestä normaalilyseosta, vuonna 1911. Hän kirjoittautui Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston historiallis-kielitieteelliselle osastolle.

Vuonna 1914 Venäjänmaan tsaari ja Suomen suurruhtinas Nikolai II allekirjoitti marraskuun manifestin, surullisen kuuluisan venäläistämisohjelman. Suomen akateeminen nuoriso heräsi vastustamaan autonomian, itsemääräämisoikeuden, lopullista riistoa.

Helmikuun lopulla vuonna 1915 kaksi hiukan vanhempaa uusmaalaista ylioppilastoveria kehotti Östermania lähtemään Saksaan sotilaskurssille.

”Pitemmittä keskusteluitta tehtiin ratkaiseva päätös, minkä jälkeen kaikessa hiljaisuudessa lähdettiin matkaan”, Österman kertoi.

Maaliskuun puolivälissä kuuden tulevan Feldmeisterin ryhmä poistui Suomen suurruhtinaskunnasta Tornionjoen yli Karungin aseman kohdalla, laillisessa järjestyksessä.

”Kaunis talvinen sää oli omiaan saattamaan luottavaiselle mielelle. Tuskinpa kukaan olisi tuolloin osannut kuvitella, että neliviikkoiseksi suunniteltu kurssi kestäisi kolme pitkää vuotta.”

Ryhmä saapui Lockstedtiin maaliskuun 23. päivänä. Österman sijoitettiin Pfadfinder-kurssin 2. komppaniaan.

Österman ylennettiin joukkueenjohtajaksi, Zugführeriksi vuoden 1916 maaliskuussa. Kesällä ja syksyllä pataljoona komennettiin Venäjän vastaiselle rintamalle.

”Joukko piti rintamapalvelusta tervetulleena vaihtoehtona varuskuntapalvelukseen. Siitä tuli tärkeä koetinkivi. Pystyisikö pataljoona suorittamaan sille annettuja taistelutehtäviä?”

Pystyi, ja Österman ylennettiin joulukuussa Oberzugführeriksi. Pataljoona siirrettiin rintamalta Libauhin, Latvian nykyiseen Liepajaan.

Kevättalvella vuonna 1917 venäläiset tekivät Aa-joella läpimurron ja Saksan armeijan johto joutui komentamaan rintamalle viimeiset reservinsä, näiden joukossa jälleen Jääkäripataljoona 27:n ja Östermanin.

Maaliskuussa jääkäripataljoonalle saapui tieto Venäjän vallankumouksesta.

Vuoden 1918 tammikuussa Österman luki libaulaisesta sanomalehdestä, että Suomen valkoisten joukkojen päälliköksi on nimitetty muuan kenraaliluutnantti C.G. Mannerheim.

”Nimihän oli tuttu, mutta kenraali itse tuntematon ainakin useimmille.”

Helmikuussa Österman ylennettiin Suomen armeijan majuriksi. Hän saapui Vaasaan 1 100 jääkärin joukossa helmikuun 25. päivänä, keskelle sisällissotaa.

Österman komennettiin Kuopioon perustamaan viidettä jääkäripataljoonaa, johon lyhyessä ajassa saapui noin kaksituhatta miestä. Maaliskuun 3. päivänä pataljoona siirrettiin Tampereen rintamalle. Pataljoona sijoitettiin Pyynikin eteläpuolelle estämään punaisten ulosmurtautumisyrityksiä.

”Mistään taistelutoiminnasta ei kuitenkaan voida pataljoonan osalta puhua”, Österman kertoi.

Tampereen valtauksen jälkeen Österman luovutti viidennen pataljoonan komentajuuden jääkärikapteeni Lennart Grandellille ja otti itse komentoonsa 5. jääkärirykmentin. Rykmentti lähti Karjalankannakselle ja osallistui Raivolan ja Terijoen taisteluihin. Raivolassa oli vastassa muun muassa venäläisiä merisotilaita.

Majuri Östermanin jääkärirykmentin taistelut päättyivät Viipurin ja Valkeasaaren rautatien valtaamiseen.

Vuoden 1918 sota päättyi. Österman, joka kuului nuorimpiin sodanaikaisiin komentajiin, joutui luovuttamaan 5. jääkärirykmentin toisiin käsiin. Hän sai komentoonsa 3. erillisen jääkäripataljoonan, Karjalan sissipataljoonan, Oulussa.

Vuoden 1919 tammikuussa vapautui Itämeren jalkaväkirykmentin, myöhemmin Porin rykmentin, komentajan paikka. Österman toimi rykmentin komentajana lähes seitsemän vuotta.

Vuonna 1919 Österman ehti naimisiin everstintytär Marga Emilia Mathilda von Troilin kanssa. Heille syntyi tytär Margaretha vuonna 1921. Siinä välissä Österman ylennettiin everstiluutnantiksi.

Elokuussa vuonna 1925 Östermanille tarjottiin Mikkelissä sijaitsevan 3. divisioonan komentajan virka.

”Minulla ei ollut mitään pätevää syytä olla ottamasta vastaan tarjousta.”

Österman ylennettiin everstiksi. Hän komensi divisioonaa kolme vuotta ja suoritti vuonna 1928 Ruotsin sotakorkeakoulun tutkinnon. Kun hän palasi Tukholmasta, häntä odotti jalkaväen tarkastajan virka.

Pulavuonna 1930 isänmaallinen lapuanliike oli voimissaan. Heinäkuun 8. päivänä Österman katseli Helsingin Suurkirkon portailta lapuanliikkeen mahtavaa talonpoikaismarssia. Siihen osallistui 12 000 miestä.

”Mieleen tulivat runoilijan sanat miehuullisuus, rohkeus ja karskit miehet", Österman kertoi.

Kahta päivää myöhemmin hänet nimitettiin Pehr Evind Ukko-Pekka Svinhufvudin hallituksen sotilasministeriksi. Samalla hänet ylennettiin kenraalimajuriksi. Se oli Suomen ensimmäinen "poliittinen" kenraalinimitys.

Ylennys aiheutti hämminkiä. Kenraalimajuri Vilho Nenonen, Suomen tykistön isä ja Kyösti Kallion hallituksen puolustusministeri vuosilta 1923−1924, oli pakko ylentää kenraaliluutnantiksi, jotta hän ei tuntisi itseään syrjäytetyksi.

Sotaväen päällikkö Aarne Sihvo jäi kenraalimajuriksi ja joutui näin alaistensa suhteen nurjaan asemaan.

”Ensimmäisiin tehtäviini kuului asian järjestäminen siten, että Sihvokin sai ylennyksen”, Österman kertoi.

Yleisesikunnan päällikkö, eversti Martti Wallenius puolestaan ilmoittautui puolustusministeri Albin Mannerille saadakseen ylennyksen kenraaliksi.

”Minun oli pakko esittää, ei vain yhtä, vaan kolmea kenraaliylennystä, jotta ansioituneita upseereita ei sivuutettaisi.”

Näin everstit Harald Öhquist, Lennart Oesch ja Wallenius saivat kenraalilaattansa.

Maaliskuussa vuonna 1931 hallitus vaihtui ja Österman siirtyi takaisin jalkaväen tarkastajaksi.

Sosialidemokraattisen kansanedustajan Mikko Erichin piti vuoden 1932 helmikuussa esiintyä Ohkolan työväentalolla Mäntsälässä. Paikkakuntalaiset yrittivät 300−400 miehen voimin estää tilaisuuden pitämisen, muutamia laukauksiakin ammuttiin. Nimismies päätti keskeyttää kokouksen ja pyysi rauhanhäiritsijöitä hajaantumaan. Väkijoukko kieltäytyi.

Syntyi Mäntsälän "kapina", josta lapuanliikkeen johto otti vastuun. Liikkeen johtajana oli lakonmurtajajärjestö "Pihkalan kaartin" tirehtööri Vihtori Kosola ja pääsihteerinä yleisesikunnan päällikön virasta aikaisemmin erotettu kenraalimajuri Martti Wallenius.

Mäntsälään kerääntyi satoja, jollei peräti tuhat miestä. Maakunnissa odotti puheiden mukaan tuhansia miehiä lisää. Suurin osa Mäntsälän miehistä oli suojeluskuntalaisia. Puhuttiin vallankaappauksesta. Armeija pantiin liikkeelle.

Presidentti Svinhufvud perusti tilapäisen sotaneuvoston, jonka jäseniksi tulivat Östermanin lisäksi puolustusministeri Jalo Lahdensuo, sotaväen päällikkö Aarne Sihvo, suojeluskuntain ylipäällikkö Lauri Malmberg sekä yleisesikunnan päällikkö ja apulaissisäministeri Lennart Oesch.

Se oli varpusten ampumista tykillä. Lapuanliikkeen johto vaati maahan uutta hallitusta. Kenraali ja Yhtyneitten Paperitehtaitten omistaja Rudolf Walden olisi nimitettävä pääministeriksi. Svinhufvud kieltäytyi jyrkästi ja julisti maahan poikkeustilan.

Yhteenotolta armeijan ja suojeluskuntien välillä vältyttiin. Korttitalo luhistui. Lapuanliikkeen johtomiehet antautuivat ja heidät passitettiin Turun lääninvankilaan.

”Mäntsälästä muodostui lapuanliikkeen johdon joutsenlaulu”, Österman kertoi. Pari kuukautta myöhemmin sama porukka perusti Isänmaallisen Kansanliikkeen.

Vuonna 1933 Österman nimitettiin sotaväen päälliköksi poliittisesti kiistanalaisen kenraaliluutnantti Aarne Sihvon jälkeen. Österman ylennettiin kenraaliluutnantiksi vuonna 1935.

Suomessa käynnistettiin yleinen liikekannallepano lokakuun 7.−11. päivinä vuonna 1939. Kenraaliluutnantti Österman nimitettiin Kannaksen armeijan komentajaksi.

Armeijan esikunta oli Imatralla. Esikuntapäällikkönä oli eversti Kustaa Tapola. Armeijaan kuuluivat Kannaksen suojajoukkojen lisäksi kenraaliluutnantti Harald Öhquistin toinen armeijakunta Länsi-Kannaksella ja kenraalimajuri Erik Heinrichsin kolmas armeijakunta Itä-Kannaksella.

Suojajoukkoja oli noin kahden divisioonan verran, koko Suomen rauhanaikainen armeija. Öhquist komensi myös suojajoukkoja.

Toiseen armeijakuntaan kuului kolme divisioonaa ja vastuualueena oli seitsemänkymmenen kilometrin kaista Suomenlahdesta Vuokselle. Kolmannen armeijakunnan kaksi divisioonaa vastasi hieman kapeammasta kaistasta, joka ulottui Vuoksesta Laatokalle.

Tästä kehittyi ensimmäinen riita. Öhquistin alaisuudessa oli peräti viisi divisioonaa, sodan puhjettua kuusi. Se oli yhteensä puolet Suomen koko sodanaikaisesta armeijasta. Östermanin mukaan tästä seuraisi johtamisvaikeuksia, ja hän vaati armeijakunnan jakamista kahteen.

”Ylipäällikkö kuitenkin hylkäsi esityksen”, Österman kertoi. ”Syyksi ilmoitettiin sopivan henkilöstön puute. Todellisuudessa oli kysymys hyvän koulutuksen saaneiden upseerien epätarkoituksenmukaisesta sijoituksesta.”

Venäläiset aloittivat hyökkäyksensä marraskuun 30. päivänä pitkin koko itärajaa. Karjalan kannaksella venäläisten 7. armeija tuli 12−14 divisioonalla, yhdellä mekanisoidulla armeijakunnalla ja kolmella panssariprikaatilla. Vahva tykistö säesti puna-armeijan hyökkäystä. Lukumääräisesti ylivoima oli kymmenkertainen.

Sodan alku jatkui riitaisissa tunnelmissa. Venäläiset etenivät kohti Mannerheim-linjaa, ylipäällikkö Gustaf Mannerheim vaati menetettyjen maastonkohtien takaisinvaltaamista. Kenraalit Österman ja Öhquist vastustivat.

”Aion kaikin keinoin pitää pääaseman, enkä vaarantaa sitä etumaastotaistelujen vuoksi”, Österman sanoi Mannerheimille joulukuun 2. päivänä puhelimessa.

”Jokainen linja on pääpuolustuslinja”, Mannerheim vastasi lyhyesti.

Ylipäällikkö oli tyytymätön suojajoukkojen toimintaan, erityisesti hän paheksui vahvana pitämänsä Vammelsuun aseman jättämistä Suomenlahden rannalla.

Öhquist kieltäytyi noudattamasta ylipäällikön käskyä Vammelsuun takaisin valtaamisesta ja ilmoitti Östermanille ottavansa kaiken vastuun päätöksestä.

Joulukuun 4. päivänä ylipäällikkö käväisi Imatralla armeijan esikunnassa "selvittääkseen tilannetta ja kohottaakseen johdon ja joukkojen henkeä".

”Viimeksi mainittu oli tarpeetonta, sillä johdossa ja joukoissa vallitsi rauhallinen ja päättäväinen mieliala”, Österman kertoi. ”Ärtymystä ja hermostuneisuutta ilmeni kokonaan toisella taholla.”

Marsalkka toi esiin osoituksena suojajoukkojen vastarinnan laimeudesta sen, että ne olivat kärsineet vain viidensadan miehen tappiot.

”Tämä olisi hyvinkin sopinut jonkun suurvallan sotapäällikön näkemykseksi”, Österman kertoi.

Ärtynyt marsalkka moitti kahden kesken Östermanille "ankarasti" Öhquistin toimintaa suojajoukkojen komentajana.

”Vastuu on yksin minun”, Österman sanoi. Hän huomautti toistuneesti esittäneensä mielipiteensä suojajoukkojen toimintatavasta ylipäällikölle. ”Jollei ylipäällikkö hyväksy sitä, olen valmis jättämään paikkani käytettäväksi.”

”Miksi Sinun pitäisi jättää paikkasi?” Mannerheim sanoi. ”Pikemminkin minun on tehtävä se.”

Joulukuun 6. päivään mennessä puna-armeija saavutti Mannerheim-linjan. Suojajoukkovaihe oli kestänyt vajaan viikon. Edessä oli taistelu Suomen kohtalosta.

”Suojajoukkojen taisteluilla saavutettiin kuuden vuorokauden aikavoitto”, Österman kertoi. ”Ylivoimaisen vihollisen hyökkäystä oli tehokkaasti jarrutettu, ja lopulta se oli pysäytetty. Kannaksen armeija oli kestänyt vihollisen ensimmäisen hyökyaallon ja koko maa tunsi helpotusta ahdistavassa tilanteessa.”

Puna-armeijaa vastassa oli nyt koko Suomen kenttäarmeija. Viipuriin johtavaa Kannaksen porttia puolusti toiseen armeijakuntaan kuuluva eversti Selim Isaksonin 5. divisioona ja kenraalimajuri Taavetti Laatikaisen 1. divisioona. Venäläiset keskittivät Isaksonia ja Laatikaista vastaan kuusi jalkaväkidivisioonaa, mekanisoidun armeijakunnan ja pari panssariprikaatia.

Taipaleen lohkoa Itä-Kannaksella puolusti eversti Viljo Kauppilan 10. divisioona, jota vastaan venäläiset keskittivät pari kolme punadivisioonaa.

”Tässä suunnassa ei vihollisen lähiulottuvuudella ollut mitään tärkeätä maantieteellistä tai sotilaallista tavoitetta”, Österman sanoi.

Siitä huolimatta venäläinen aloitti joulukuun 15. päivänä kello 8.30 hyökkäyksen juuri Taipaleessa, kahden divisioonan ja yhden panssariprikaatin voimin. Taistelu kesti kolme päivää ja puna-armeija menetti 35 panssarivaunua.

Myös suomalaisten joukkojen tappiot olivat suuret ja mieliala oli masentunut. Eversti Kauppila pyysi vapautusta tehtävistään ja hänen tilalleen 10. divisioonan komentajaksi määrättiin tilapäisesti eversti Aarne Blick.

Varsinainen suurhyökkäys alkoi Kannaksen portilla joulukuun 17. päivänä aamuhämärissä voimakkaalla tykistövalmistelulla ja lentopommituksilla. Lähteen lohkolla vihollinen hyökkäsi viidelläkymmenellä panssarivaunulla jalkaväen tukemana. Noin 35 vaunua pääsi tunkeutumaan suomalaisten asemiin.

”Jalkaväki, joka vain vastahakoisesti seurasi panssareita, onnistuttiin torjumaan asemiemme eteen”, Österman kertoi.

Pimeän tultua panssarivaunut vetäytyivät takaisin muutamaa vaunua lukuun ottamatta, jotka pystyivät pitämään erästä etulinjan tukikohtaa hallussaan useita vuorokausia. Yksistään kapteeni Auno Kuirin pataljoona tuhosi tai valtasi päivän aikana 23 panssarivaunua.

Vihollinen hyökkäsi myös Summan kylässä panssarivaunujen tukemana, mutta se torjuttiin.

Seuraavana päivänä vihollinen hyökkäsi uudestaan Lähteen lohkolla 68 panssarivaunun ryhmityksellä. Suomalainen tykistö avasi tulen panssarivaunuja vastaan, kun ne olivat vielä toista kilometriä suomalaisten asemista. Toistakymmentä vaunua tuhoutui, tykistön vähäisestä ammusmäärästä huolimatta.

Kolmantena päivänä, 19. joulukuuta, hyökkäys saavutti suurimman voimansa. Summan kylässä puna-armeija lähti liikkeelle kahdella panssariaallolla, yhteensä noin sadalla vaunulla. Ne pääsivät tunkeutumaan suomalaisten asemiin, mutta jalkaväki torjuttiin jälleen asemien eteen. Sitkeimmät raskaat panssarivaunut pääsivät etenemään puolitoista kilometriä etulinjan taakse, johon ne pysäytettiin. Pääosa pääsi vetäytymään, loput tuhottiin viimeistään seuraavana päivänä.

Myös Lähteen lohkolla panssarit pääsivät suomalaisten asemiin. ”Ne kiertelivät siellä koko päivän terrorisoiden ympäristöään”, Österman kertoi. ”Pimeän tultua vielä liikuntakykyisinä säilyneet vaunut ajaa kolkuttelivat takaisin omalle puolelleen.”

Puna-armeija yritti vielä 20. päivänä saman kaavan mukaan, mutta sitten se luovutti. Kannaksen armeija oli torjunut joulukuun suurhyökkäyksen.

Yksistään 5. divisioona valtasi tai tuhosi joulukuun aikana noin 100 panssarivaunua. Summassa saatiin vangiksi raskaan panssaripataljoonan komentaja. Mieheltä tavattu kartta osoitti, että tavoitteena oli Viipuri.

”Voitto Kannaksella lykkäsi koko maata uhkaavaa kuolemanvaaraa tuonnemmaksi”, Österman kertoi.

Puna-armeijan ylipäällikkö Josif Stalin täytti kuusikymmentä vuotta joulukuun 21. päivänä. Toisen armeijakunnan komentaja Harald Öhquist suunnitteli vastahyökkäystä mottonaan "hyökkäys on paras puolustus".

Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim antoi luvan. Hyökkäys alkoi viiden divisioonan voimin joulukuun 23. päivänä, mutta epäonnistui pahasti. Vihollisesta ei tiedetty mitään, tykistö ei pystynyt viestiyhteyksien puutteen ja muiden sekaannusten vuoksi tukemaan hyökkäystä, panssarintorjunta-aseita ei ollut, pakkanen oli kova.

Hintana oli tuhannenviidensadan miehen tappiot kaatuneina, haavoittuneita ja pakkasen vaurioittamina.

Joulupäivänä puna-armeija yritti uudestaan eversti Blickin 10. divisioonaa vastaan Taipaleessa ja Suvannolla. Puna-armeijan 4. divisioona jätti Suvannon jäälle ja pohjoisrannalle yli kaksituhatta kaatunutta sekä runsaasti sotasaalista, jonka kerääminen kesti useita vuorokausia.

Venäläiset olivat kokeneet ankaran arvovaltatappion. Östermanin armeija oli pysäyttänyt puna-armeijan Kannaksella, eversti Paavo Talvela oli tuhonnut Tolvajärvellä ja Ägläjärvellä kaksi divisioonaa, eversti Hjalmar Siilasvuo Suomussalmen ja Raatteen taisteluissa niin ikään kaksi divisioonaa. Kenraalimajuri Martti Wallenius pysäytti venäläiset Petsamossa ja Sallassa.

Stalin päätti keskittää Karjalankannakselle lisää joukkoja. Siellä oli lopulta peräti kaksikymmentäviisi jalkaväkidivisioonaa. Kannakselle tuli myös lisää panssarijoukkoja, raskasta tykistöä ja lentokoneita. Venäläisten joukot jaettiin kahteen armeijaan. Niiden muodostaman Luoteisrintaman komentajaksi määrättiin taitavana upseerina tunnettu marsalkka Semjon Timošenko, joka jo oli kunnostautunut marssimalla Puolaan.

Rankan rintamavastuun kantanut eversti Selim Isaksonin 5. divisioona siirrettiin taakse. Tilalle tuli eversti Paavo Paalun 3. divisioona, jota vastaan helmikuun alussa kohdistui puna-armeijan hyökkäyksen pääpaino. Tykistö runnoi suomalaisten asemia jatkuvasti. Ilmassa saattoi olla samanaikaisesti parisataa pommikonetta. Tulivalmistelua seurasi jopa sadanviidenkymmenen panssarin tukema jalkaväen hyökkäys, joka saatettiin uusia kolmekin kertaa vuorokauden aikana.

”Helmikuun 11. päivän aamulla venäläisten tulivalmistelu kiihtyi ennennäkemättömän raivokkaaksi koko toisen armeijakunnan alueella”, Österman sanoo.

Länsi-Kannaksella kahta suomalaisdivisioonaa vastassa oli kuusi punadivisioonaa ja kolme panssariprikaatia. Niiden tukena oli taaempaa 2−3 divisioonaa ja panssariarmeijakunta.

Voimakkaat panssariosastot ja jalkaväki hyökkäsivät Lähteen lohkolla. Venäläinen 123. divisioona sai läpimurron puolenpäivän aikaan. Etulinjaa puolusti pataljoona, jonka vahvuus oli vain 375 miestä.

Apuun päämaja vihdoin marssitti reservissä olleen Isaksonin 5. divisioonan. ”Tilanteen pelastaminen oli jo liian myöhäistä.”

Tuli helmikuun 13. päivä, verinen pakkaspäivä. Ja seuraava päivä, jolloin Österman pyysi eroa, koska ei saanut vetää joukkojaan Viipurin tasalle.

”Venäläisten murtokiilan edessä oli vain heikko verho, joka saattoi revetä milloin tahansa”, Österman kertoi. ”Silloin hyökkääjällä olisi vapaa tie väliasemaan, joka olisi käytännöllisesti katsoen miehittämättä ja uhkasi siis murtua saman tien.”

Helmikuun 15. päivänä puolelta päivin punapanssarit puhkaisivat ohuen puolustuslinjan Kämärän kankaalla. Uupuneilla suomalaisilla oli ainoana suojanaan hankeen kaivetut kuopat. Panssarintorjunta-aseita ei ollut.

Venäläiset saivat jo seuraavana iltana kosketuksen osittain miehittämättömään väliasemaan, jonka aukot suomalaisten kuitenkin onnistui paikata seuraavan yön aikana. Helmikuun 17. päivänä venäläiset saivat aikaiseksi useita läpimurtoja, heitä ei pysäyttänyt mikään.

Timošenko yritti läpi myös Taipaleella, mutta ei onnistunut murtamaan suomalaisten sitkeää puolustusta.

Kannaksen armeijan uudeksi komentajaksi Mannerheim nimitti Erik Heinrichsin, joka saman tien ylennettiin kenraaliluutnantiksi.

Väliasemasta taisteltiin helmikuun 27. päivään asti, jonka jälkeen suomalaiset vetäytyivät taka-asemaan Viipurin - Kuparsaaren linjalle. Taistelut jatkuivat Viipurin edustalla, Talissa ja Vuosalmella. Timošenko yritti vielä yhtä iskua kuuden divisioonan voimin yli jäätyneen Viipurinlahden. Sekin hyökkäys torjuttiin.

Moskovassa maaliskuun 12. päivänä allekirjoitettu rauha pelasti Suomen.

47-vuotias Kannaksen armeijan menestyksekkäiden torjuntataistelujen komentaja ei enää saanut rintamakomennusta. Kenraaliluutnantti Hugo Österman siirrettiin sotakoulutuksen ylitarkastajaksi ja ohjesääntökomitean puheenjohtajaksi. Sotien jälkeen hän toimi jalkaväen tarkastajana vuoteen 1946, jolloin hän erosi palveluksesta.

Hän oli Sähkötyönantajain liiton ja Voimalaitosten työnantajaliiton toimitusjohtaja vuosina 1946 - 1960. Hän kuoli 17. päivänä helmikuuta vuonna 1975.

Molemmat Ö:t kadottivat otteensa

Helmikuun 18. päivänä vuonna 1940 kenraalimajuri Paavo Talvela saa puhelun Mannerheimilta ryhmä Talvelan esikuntaan Värtsilään.

”Kuulkaa nyt kenraali. Nyt ovat molemmat Ö:t (Österman ja Öhquist) kadottaneet täydellisesti otteensa ja haluavat vetäytyä. Ehkä Te voitte saada jotain aikaiseksi tahdonvoimallanne?”

Samana päivänä Mannerheim soittaa kolmannen armeijakunnan komentajalle, kenraalimajuri Erik Heinrichsille Räisälän kansanopistolle ja kertoo, että Österman on sairauden vuoksi pyytänyt lomaa. Hän ilmoittaa nimittävänsä Heinrichsin uudeksi Kannaksen armeijan komentajaksi.

Seuraavana aamuna Talvela on Mikkelissä, jossa hän saa kuulla marsalkan aikeista. Talvela jatkaa matkaansa Öhquistin toisen armeijakunnan esikuntaan Saarelan kartanoon.

Talvela soittaa Mannerheimille ja sanoo, että Öhquistin esikunnassa vallitsee paniikkimieliala, vaikka "tilanne ei mitenkään ole toivoton". Mannerheim ehdottaa Talvelan nimittämistä toisen armeijakunnan komentajaksi Öhquistin tilalle.

Talvela kuitenkin kieltäytyy "inhimillisestä häveliäisyydestä", Öhquist kuuntelee puhelua vierestä.

Niinpä Talvela nimitetään Heinrichsin tilalle kolmannen armeijakunnan komentajaksi ja Heinrichs koko Kannaksen armeijan komentajaksi.

Österman ei enää koskaan saa rintamakomennusta.

Teksti: Robert Brantberg 1997, 2009

Wikipedia: Hugo Österman

Sivun alkuun

Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	CV
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat	Sivukartta